Kuraa, rapaa ja valontuikkeita

Hartauden päiväys

Sieltä se taas tulee, talviaika ja marraskuu. Viimevuotinen 4 kuukauden marrasjakso ja maaliskuulta alkanut eristäytyminen vielä tuoreena mielessä odotan jännittyneenä tulevaa. Normaalistihan syksyn tullen saamme me jurot suomalaiset hyvällä omallatunnolla jäädä koteihimme. Kääriytyä villasukkiin ja torkkupeittoihin, kun pimeä ja märkä iskee vastaan. Olla epäsosiaalisia ja keskittyä perheeseen ja itseemme, meiltähän suorastaan odotetaan sitä. Samalla voimme suunnitella tulevaa. Mutta entä nyt, kun käpertymistä ja keskenään oloa on siedetty jo pitkään. Vieläkö se on erityislaatuista ja voimaannuttavaa. Vieläkö kynttilänvalo lataa mieltä ja vieno savuntuoksu palauttaa luolamiesdnasta kotikolotunnetta. Vieläkö jaksamme uskoa olojen helpottuvan, vuodenaikojen vaihtumisen myötä myös tapaamisilon palautuvan.

Syksyn tullen kannan ikkunoille valoja, talolyhtyjä yhteen ja muita valoja yhteen jos toiseenkin. Pihalle siirtyy kynttilälyhtyjä. Lisää ja lisää, uusiin kohteisiin varastoa piisaa. Ihan pian, kun omenapuu juuri on pääsemässä lehdistään, kiedon sen rungon ja oksien ympärille valot. Ilahduttamaan paitsi itseäni ja perhettämme, mutta myös ohikulkijoita. Nämä eivät ole jouluvaloja, nämä ovat kausivaloja, hämärän kauden majakoita, joiden toivon siivittävän ajatukset talveen ja tähtien tuikkeeseen. Valot saavat sitten palaa ainakin helmikuulle asti. Tulisi vaan jo lumipeite ja piilottaisi tekemättä jääneet puutarhatyöt ja suojaisi hentoiset istutukseni. Piiloon jäisi myös rapa ja märkä pakkasen kopauttaessa maat.

Jollei ole pimeää niin ei voi olla valoakaan. Jollei ole arkea ei juhlakaan tunnu miltään. Minä kaipaan juhlia, ja tarvitsen valoa, ja siksi pimeä arki on niin hyvää, se luo kontrastin valoon ja juhlaan. Suklaan kulutusta pitää kuitenkin rajoittaa.

 

Essi Torkkomäki-Ryhtä

Vapaaehtoistyönohjaaja