Hartaudet

Kuka sen päättää?

 

"Tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne.  Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä.  Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa."  (Jeremian kirjan 7. luvusta)

 

‒ Järkeen käypiä neuvoja hyvästä elämästä, muillekin kuin kristityille.  Muinaiset profeetat näitä toistivat, eikä laki nykyäänkään kiellä noudattamasta niitä.

Entäpä, kun on vaikeampi nähdä, mikä on totta ja hyvää ja oikein?  Mitä kristityn pitäisi ajatella?  Raamatustakaan ei löydy ohjeita joka asiaan.  Ratkaiseeko yleinen mielipide, mikä on hyvää?  Äänestämälläkö se jossain päätetään?

Kaiketi on hyvää, ettemme törmäile kovassa vauhdissa.  Kristittykin toimii oikein, kun ajaa Suomessa tien oikeaa puolta ja Skotlannissa vasenta.  Lainsäätäjien kuuluu määritellä yhteiselämän pelisääntöjä.  Sitä, mikä on totta, hyvää ja oikein, ei kuitenkaan määrittele eduskunta, EU eikä YK, ei paavi eikä kirkolliskokous eikä minkään mediatalon toimitus, ei edes kansanäänestys.  Protestanttinen kristitty on Jumalan edessä kovin yksin etsiessään totuutta ja hyvyyttä.

Voimme elää rauhassa, vaikka maallinen laki sallii sellaista, minkä kristityn omatunto kieltää.  Kenenkään ei tarvitse kokeilla kaikkea, mitä säännöt eivät kiellä.  Laki ei kerro, mikä on hyvää, vaan määrittää siedettävät rajat.

Vaikeampaa on, jos laki vaatii sellaista, minkä itse tietää vääräksi.  Silloin kristitty voi joutua kansalaistottelemattomuuden tielle – mutta se on onnetonta.  Kristittyjen tulisi olla mahdollisimman lainkuuliaisia.  Kristityt ovat rukoilleet vallanpitäjien puolesta silloinkin, kun nämä ovat vainonneet heitä vain siksi, että he uskovat Jeesukseen.

Oikeassa olemisestaan varmat tyypit ovat rasittavia.  Rauhan rakentaminen on tärkeämpää kuin oikeassa oleminen – mutta rauhaa ei pidä tehdä ihan mihin hintaan hyvänsä.  Rauhaan pyrkiminen on hyve, mutta mukautuminen ei.

‒ Jumala, anna minulle nöyryyttä, etten olisi oikeassa liian helposti.

Anna minulle malttia kuunnella eri mieltä olevia.

Anna minulle rohkeutta uida vastavirtaan, rohkeutta elää.  Lapsenasi.  Aamen.

 

Jouni Salko

kappalainen, Hattula

Aiemmat hartaudet

Kotikirkkopalstalle Somerolehteen tuntuu läheiseltä kirjoittaa. Molemmat niin tuttuja.
Veljeni tuli Läyliäisistä Somero-vierailulle. Kirkonmäelläkin kävimme ja pääoven lähellä ihailimme komeita rakennustelineitä kirkon ympärillä. On tärkeää, että pidetään kirkosta huolta.

Mies pysähtyy kotipihalla katsomaan pudonnutta pääskynpesää. Avuttomat, lentokyvyttömät pienet poikaset räpistelevät höyhenettömiä siipiiään. Elämän loppu on lähellä jo ennen ensilentoa. Mies hakee pahvilaatikon ja siirtää pesän siihen. Hakee tikkaat ja kiinnittää pesän takaisin rännin alle. Ja toivoo. Hiljakseen mielessään, päivän askareissaan hän toivoo että onnistui. Että elämä saisi jatkua, että pääsisi kunnolla alkamaan, että kiirisi pääskyn laulu kesäpäivänä ja suhisisi tuulessa siivet. Miettii mielessään: " Toivoa on.

 

Kiertelen kesäpaikkamme Rantamajan järvenrantaa. Kesä heräilee ympärillä, mutta moni asia on vielä keskeneräinen. Laituri on tavallisesti liplattanut saunan edessä jo kuukauden, mutta nyt se nojailee vielä seinää vasten. Vene, jolla olemme soudelleet yleensä jo toukokuun alkupuolella, on sekin vielä vesille laskematta. Karkaako tämä kesä käsistä?

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Markku Envall on arvottanut Mika Waltarin Feliks onnellisen (1958) Suomen kirjallisuuden parhaaksi uskonnolliseksi romaaniksi. Myös minä olen käsitellyt tätä aikalaisromaania väitöskirjassani Armon tyhjiössä (SKS 1995).

Tule Pyhä Henki

Pyhä Henki. Miten puhua sellaisesta, mitä ei näe. Mitä ei voi mitata millään mittareilla, mistä ei voi tehdä havaintoja. Miten kuvata sanoilla sanomatonta. Raamatussakaan ei juuri koskaan puhuta Jumalasta käsitteellisellä kielellä. Jumalaa ei määritellä, vaan hänet kohdataan toimivana ja puhuvana keskellä historian tapahtumia. Ainoa tapa puhua Pyhästä Hengestä onkin puhua siitä Jumalan toiminnasta, mitä kutsutaan Pyhän Hengen työksi.

Molemmilla pojillani on vauvakirjat, niin kuin on monella muullakin lapsella. Niihin kerätään erilaisia muistoja ja tietoja lapsesta; pituus, paino, kastejuhla, ensimmäiset hiukset, ensimmäinen joulu yms. Minusta siihen oli kiva mutta myös jotenkin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, ettei saanut niin kauniita sanoja ja ajatuksia kirjoitetuksi mitä halusi, pelkäsin tekeväni myös virheitä. Kirjoittaminen oli myös jotenkin pyhää ja harrasta, suuri asia.

Vapusta on Suomessa tullut koko kansan riehakas kevätjuhla, varsinkin sen aatosta. Tällöin tahtoo unohtua, että se alkujaan oli työväestön kansainvälinen mielenosoituspäivä. Sitä on edelleen vappujuhlineen ja -marsseineen vaikka jälkimmäiset ovat kovin kutistuneet ja vähentyneet sitten loistopäiviensä. Tänä vappuna niitä ei taida olla ollenkaan.

Lehtien sivut ja televisio-ohjelmat täyttyvät koronauutisista. Neljätoista kuukautta maailma on sinnitellyt nousevien tartunta- ja kuolinlukujen varjossa odottaen pelastusta. Rokotteita jaetaan tärkeysjärjestyksessä ja odotetaan terassien aukeamista. Monilla aloilla koetaan synkkiä hetkiä, työttömyyttä ja konkursseja. Yksinäisyys uhkaa vanhuksia ja koululaiset syrjäytyvät etäopetuksessa. Pessimistisimmät puhuvat maailmanlopusta. On vaikeaa nähdä valoa kaiken harmauden keskellä.

Ensi sunnuntaina on Hyvän Paimenen sunnuntai. Jeesus sanoo, että hän on hyvä paimen, joka laittaa henkensä alttiiksi lampaittensa puolesta. Pääsiäisenä toteutui tuo Jeesuksen lupaus. Jeesus sovitti Golgatan ristillä kaikkien ihmisten synnin. Hän antoi henkensä meidän puolestamme, että me saamme elää iankaikkisesti.

Kristillinen usko seisoo tai kaatuu Jeesuksen Kristuksen ruumiillisen ylösnousemuksen mukana. Ellei Jeesus noussut haudasta, on uskomme turhaa ja itse asiassa uskovat kristityt ovat maailman surkuteltavimpia olentoja – niin Paavali asian ilmaisee.

Pääsiäisaamuna kodissamme on ihana aamupala. Keittiön pöytää koristavat keltaiset narsissit ja ruusut, sekä hennosti vihertävät koivunoksat. Pääsiäisruohoissa astelevat tiput ja puput. Keltaiset ja vihreät astiat odottavat jokaisen paikalla ja kaikkialta löytyy pääsiäismunia. Kaiken tämän kauniin ja aurinkoisen kattauksen keskellä loistaa paljon kynttilöitä. Kun astut aamulla keittiöön, olet keskellä pääsiäistä. ”Nyt se suuri päivä koitti”

Pääsiäinen oli lähellä. Joka vuosi juutalaiset menivät Jerusalemiin viettämään pääsiäisjuhlaa ja muistamaan sitä, kuinka Jumala johdatti heidät vapauteen Egyptin orjuudesta. Myös Jeesus oli mennyt perheensä kanssa Jerusalemiin monta kertaa.

Maailma on täynnä vahvoja naisia, tänään vietetään Minna Canthin päivää ja ensi viikolla on Marian ilmestymispäivä. Vahvat naiset ovat muuttaneet maailmaa, opettaneet ja ohjanneet, vaatineet sekä tehneet itsensä kuulluiksi. Heitä ja heidän saavutuksiaan juhlitaan, heidän kunniakseen nostetaan liput salkoon ja juodaan kahvit porsliinikupeista.

”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne päivät, jotka eivät sinua miellytä.” (Saarn. 12:1)

Nämä Raamatun sanat sain muistoksi ihmiseltä, jonka tapasin. Hän oli kuullut samat sanat vuosikymmeniä sitten, silloin kun elämä näyttäytyi seikkailuna, joka oli täynnä mahdollisuuksia. Siinä hetkessä ei voinut käsittää, että joskus tulisi sellainenkin aika, jolloin elämällä ei ole enää mitään annettavaa. Nyt ystävät ja suku löytyvät niminä hautakivistä.

Päädyin isoskoulutukseen auttamisen halun ja oman rippikouluajan esimerkkien myötä. Rippikouluaika itselleni henkilökohtaisesti oli tärkeä ja kasvattava kokemus, ja isoset olivat tärkeä osa tunnelmaa. Myös isosten tempaukset, tehtävät ja hauskuudet olivat kiva piristys opiskelun ohella. Rippikoulussa isosten toiminta ja heittäytyminen vaikutti niin kivalta, että päätin itsekin kokeilla, enkä kyllä hetkeäkään vaihtaisi. Yhteiset viikonloppukoulutukset Siikjärvellä herkullista ruokaa syöden, sekä hyvässä seurassa opiskellen, ovat olleet ikimuistoisia.

Ystävyys on yksi kantavimmista voimista tässä pienessä elämässämme. Sen kokeminen antaa meille tärkeitä eväitä elämään niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin, ja se tuo lohtua synkimpäänkin pimeyteen. Ystävät tuovat elämään sen kaipaamaa lämpöä, iloa ja hymyä, asioita, joita mikään sovellus puhelimessa ei voi korvata.

Aloitin viime syksynä rippikoulun. Tähän mennessä meillä on ollut kaksi tapaamista. Ensimmäisellä kerralla tutustuimme ryhmään ja sen  vetäjiin Jaakko Knuutilaan ja Katri Tuoriin. Siellä myös mietittiin mitä rippikouluun kuuluu. Oli kivaa, että sai myös esittää ruokatoiveita leirille. Toisella kerralla Olli Salomäenpää piti meille jumalanpalvelusopetusta kirkossa. Siellä istuimme kaukana toisistamme maskit päässä.

Kirjoitan tätä työpöytäni äärellä. Katson ikkunasta ja ulos ja näen lumikinoksia ja auringon paistetta. Tiedän, että Havuharjun mäki on täynnä laskijoita, kun työpäivän jälkeen ajan sen ohi kotiin. Eilen on kuulemma ajettu ladut Ämyrille, ja Rankkulassakin oli jo päästy hiihtämään. Luistinkauppa käy kovana nettikirpputoreilla. Talvi on tuonut tuulahduksen sukupolvia yhdistävästä kokemuksesta, se on tuonut iloa ja yhdessäoloa turvaetäisyyksin. Kaikkialla ulkona näkyy yhteinen jaettu riemu. Nuoret pojat kulkevat luistimien ja mailojen kanssa ja poskia puraissut pakkanen.

Jaa niin, mitä ei jaksa?
Elää sillä tavalla kun olis itselle hyväksi.

Meitä ihmispolosia kyllä neuvotaan kiitettävästi joka suunnasta!
Lääkäriltä tulee vaikka mitä ohjeita, ja lopuksi se klassikkokysymys: ”Entäs tupakka ja alkoholi?”.
Jos sitten menee hammaslääkäriin, niin päivät päästään pitäisi hoitaa hampaita: tikuttaa, käyttää hammaslankaa, harjata.

 

1. sunnuntai loppiaisesta 10. 1. 2021

Ensimmäinen lukukappale: 1. Moos. 9:12–16

 

Loppiainen tuli ja meni, vanha epifania, Jumalan kirkkauden ilmi tulon juhla.

 

Kaste loppiaisen ­säihke

Joulu on juhla keskellä arkea. Tuo arki on saattanut olla täynnä kipua, elämän rikkonaisuutta, kiirettä, työpaineita, ongelmia ihmissuhteissa, väsymistä, asioita, jotka ovat päässeet väärällä tavalla sitomaan ja orjuuttamaan. Arki on voinut sisältää jopa pelkoa ja kysymyksen siitä, miten jaksan tästä eteenpäin. Ja juuri siksi joulun sanoma on meille aivan sama kuin enkelin ilmoitus laumaansa vartioiville paimenille Betlehemin kedolla: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.” Hän jolla on voima ja valta vapauttaa ja uudistaa elämämme, katkoa kahleet ja palauttaa kadonnut yhteys Jumalaan.

Etupenkeissä istujat siristelevät silmiään auringonvalon osuessa alttaritaulun takaa.

Ehkä emme tule ajatelleeksi, miksi kirkko on rakennettu juuri näin päin. Aikoinaan rakentamissuunta on kuitenkin ajateltu hyvinkin tarkkaan, sillä aurinko nousee idästä ja sen ajatellaan olevan Jumalan valon suunta.

Me tulemme vastaavasti kirkkoon tämän maailman suunnasta.

 

Kotikirkoissamme on vähemmän symboliikkaa kuin monissa keskiaikaisissa kirkoissa.

 

Tule mukaan, taivaan Isä,
aamu sarastaa.
Pyydän jälleen,
että siunaat päivää alkavaa.
Pyydän jälleen,
että siunaat päivää alkavaa.

Ruskeaa, valkoista, tumman sinistä, vaaleaa ja mustaa, mausteena punaista ja kimalletta oli sakasti täynnä kun nuoret kokoontuivat ennen konfirmaatiotaan. Kukkaa, raitaa, palloa, yksiväristä, lintuja ja läikkiä, herkän hentoa, tumman tyylikästä ja voimakkaan värikästä oli juhlaväen vaatetus alkusyksyn kauniina juhlapäivänä. Mustaa ja valkoista, valkoista ja mustaa, harmaata ja kukkia, siinä se värien kirjo kun pitkän ja vaiherikkaan elämän elänyttä saatetaan viimeiselle matkalle.

Onko sinulla aikaa?

 

Sunnuntaina vietetään Isänpäivä. Sen merkitys itselleni on muuttunut viimeisen vuoden aikana. Saan kiittää paitsi omaa isääni hänen rakkaudestaan, saan myös itse kokea isänpäivän viettämistä isänä nyt toista kertaa. Täytyy kyllä myöntää, että onhan se mukavaa viettää isänpäivää isänä. Lopulta mielestäni isänpäivä on kuitenkin päivä muiden joukossa ja tärkeämpää onkin arvostus, rakkaus ja yhteinen aika myös arjessa.  

Sieltä se taas tulee, talviaika ja marraskuu. Viimevuotinen 4 kuukauden marrasjakso ja maaliskuulta alkanut eristäytyminen vielä tuoreena mielessä odotan jännittyneenä tulevaa. Normaalistihan syksyn tullen saamme me jurot suomalaiset hyvällä omallatunnolla jäädä koteihimme. Kääriytyä villasukkiin ja torkkupeittoihin, kun pimeä ja märkä iskee vastaan. Olla epäsosiaalisia ja keskittyä perheeseen ja itseemme, meiltähän suorastaan odotetaan sitä.

Kesä on kääntynyt syksyyn. Luonto hiljenee. Viimeiset kurkiparvet liitelevät taivaalla, puut ravistavat väriloiston oksiltaan, kasvit kuihtuvat ja illat pimenevät. Maisema valmistuu vastaanottamaan tulevan talven. Vuodenaikojen vaihteluissa näemme kaikki elämän vaiheet: syntymän ja kasvun, elämän ja kuoleman.
Kuluvaa syksyämme varjostaa kasvava huoli omasta ja läheistemme terveydestä sekä jaksamisesta. Tuoko tuleva talvi samat ahdistavat rajoitukset arkeemme, joita koimme keväällä?

Toisia oppilaita kiusaava koululainen. Epäasiallisesti käyttäytyvä esimies. Ilkivaltaa tekevä henkilö. Huumeisiin tai muihin päihteisiin sortunut vanhempi, sisar tai jälkeläinen. Sosiaalisessa mediassa valheita kertova tai jakava käyttäjä. Krooninen valehtelija. Varas. Huijari. Pahoinpitelijä. Vallanhimoinen despootti. Tappaja.

Maailmasta löytyy, niin lähellä kuin kaukana, paljon yllä olevan listan mukaan olevia tai käyttäytyviä ihmisiä, jopa lähimmäisiä. Ja loukkaavien tapojen toimintalistaa voinee täydentää mitä moninaisemmalla tavalla. Vain mielikuvitus lienee rajana.

Rippileiri hiljenee. Lippu on laskettu leiripäivän päättymisen merkiksi, ja iltatoimet on

kutakuinkin hoidettu. Leiriläiset valuvat sisään päärakennuksen luokkatilaan ja

asettuvat harmaille patjoille. Kynttilät palavat lattialla puisessa ristissä valaisten

kahden lattialla makaavan isosen kasvot. On hiljentymisen ja rauhoittumisen aika.

Tämä hetki on aina ollut yksi suosikeistani pitkissä leiripäivissä. Vaikka suurinta osaa

porukasta vaivaa valtava väsymys aktiivisen päivän jälkeen, voi tähän hetkeen tulla

Muiden auttaminen on monen mielestä elämäntehtävä ja kenties jopa eräänlainen tarkoitus elämälle. Muita voi auttaa erilaisin tavoin – voi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, tehdä vapaaehtoistyötä, rukoilla muiden puolesta, kuunnella tai kenties vain olla. Muiden auttaminen ei ole kovinkaan kaukana pienestä ihmeestä, eikä se useimmiten edes ole suurikaan vaiva. Ja auttamisestakin tulee hyvä olo niin avun vastaanottajalle kuin sen antajallekin.

”Jonk´ on turva Jumalassa, 
turvassa on paremmassa
kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla”,

lohduttaa vanha hengellinen laulu, minulle jo lapsuusvuosilta rakas. Näitä sanoja ajattelen usein iltarukouksen yhteydessä.

Tätä kirjoittaessani olen valmistautumassa narkoosissa tehtävään suolistotutkimukseen. Vaikka se tehdään minulle joka toinen vuosi ja on sikäli minulle rutiinia, siihen ei loppujen lopuksi totu. Tutkimusta edeltävien päivien ruokavalion on oltava täsmällinen ja operaatiota tukeva. Eniten tietysti jännittää patologin lausunto.

Älä sano sitä sanaa. En jaksa kuulla.
Jaan ehtoollisleivät liinojen päälle alttarikaiteelle ja kaadan valmiiksi tilkan viiniä pikariin. Kun tulet ehtoolliselle, sanon turvavälin päästä: ”Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Enää en ohjeista, että ”Näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa toimimme seuraavasti…” Me toimimme nyt näin, eikä kukaan tiedä kauanko.

Korona on saanut monet suomalaiset ahdistumaan ja pelon valtaan. Pelko tappaa elämänilon ja uskon siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät.  Itsellekin on tullut hetkittäin vahva oman kuoleman todellisuudentaju. Ja rehellisesti on tunnustettava, etten halua kuolla, ainakaan vielä.

Elokuun ilta. Aurinko lämmittää. Metsässä tuoksuvat mustikat ja kaadetut kuuset. Kuivuri hurisee viljaa kuivaksi.

Viime sunnuntaina liputettiin ensimmäisen kerran Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen kunniaksi. Liputuspäivä sattui hyvin yhteen pyhäpäivän teeman kanssa. Sunnuntain tekstit puhuvat kristittyjen velvollisuudesta pistää Jumalalta saadut lahjat täytäntöön ja elää vastuullisesti.

Olimme kesäkuussa Lapissa, jolloin kävimme myös eräällä hautausmaalla ja käveleskelimme siellä jonkin aikaa. Puhuimme siitä, miten monenlaisia ihmiskohtaloita sekin hautausmaa pitää sisällään. Seuraavana päivänä tuli puhelu, että veljeni on kuollut. Kuolema on sellainen asia, johon kukaan meistä ei varmaankaan totu. Mitä läheisempi ihminen kuolee ja varsinkin, jos hän on nuori, sitä vaikeammalta kuolema tuntuu.

”Hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.” Näin taas tutkimuksen, että me ollaan lähes maailman onnellisin kansa! Keltä ne kysyy? Kun mä menen noihin ns. Esson baareihin, mitä saan kuulla?
Kaikki pielessä.
Ne poliitikot, joille olen antanut ääneni, siis mua viisaammille, ei poloiset ole tehneet ikinä yhtään oikeaa poliittista päätöstä.
No politiikkojen valitsemat virkamiehet. Sama tahti. Millä ne insinöörin tai maisterin paperit on saaneet?
Sama urheilijoitten kanssa. Kaikki pielessä!


”Taiteilkaa itselleni jokin kuva ja kirjoittakaa sen taakse mukavia asioita kerhosta. Kun teillä
on paha mieli ja huono päivä, katsokaa sitä kuvaa ja muistelkaa niitä hyviä asioita.”
Suunnilleen näin sanoi Kirsi Härme, kun untuvikkona aloitin muutaman muun kanssa
Someron seurakunnassa kerhonohjaajana. Tästä hetkestä on tultu pitkälle: tuosta edellä
mainitusta tapahtumastakin on jo neljä vuotta. Siitä lähtien olen ollut enemmän ja vähemmän
aktiivisesti mukana seurakuntamme toiminnassa. Näiden neljän vuoden aikana tehtäviini on