Olen isä kahdelle tyttärelle. Tosin kumpikin heistä on lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä vuotta, joten lienevätkö he enää niin lapsia. Tulevana sunnuntaina erityinen katse kohdistuu meihin isiin. Kortteja ja lahjojakin saatetaan antaa. Ja hyvä niin.
Mutta isyyteen, samoin kuin äitiyteen, liittyy myös elämän varjopuolia. Joku ei näe lapsiansa vaikka kuinka haluaisi. Joku on menettänyt lapsensa. Joku ei ole edes päässyt isäksi vaikka kuinka olisi halunnut. Tai voi olla, että jostain on tullut isä, vaikka ei olisi halunnut. Elämän kirjo on tältäkin osin suuri. Ja hekin ovat silti miehinä yhtä arvokkaita kuin me näennäisesti normi-isät. Se täytyy aina muistaa.
Mutta vaikka katse kiinnittyy sunnuntaina meihin isiin, toivoisin että me isät kiinnittäisimme katsettamme myös meihin itseemme. Kuinka olemme hoitaneet leiviskämme? Mikä on mennyt hyvin, mikä olisi voinut mennä paremmin.
Ajattelen varsin inhorealistisesti, että jokainen lapsi on harjoituskappale. Jokainen lapsi on yksilö, jonka kanssa pitäisi toimia omalla tavallansa. Kuinka lapsi ajattelee, mikä hänelle on tärkeää, mistä hän iloitsee ja mikä mahdollisesti loukkaa häntä. Ja siinä ajatusten viidakossa isienkin pitäisi osata luovia ja toimia parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta mikä on se paras mahdollinen tapa? Tämän suuntaiset ajatukset ahdistavat ainakin minua. Media rummuttaa eteemme jatkuvasti ajatuksia parhaasta siitä tai tästä. Mikä on paras tapa huolehtia omasta terveydestä tai parisuhteesta. Mikä on tehokkain tapa säästää eläkevuosia ajatellen. Onko taloudellisempaa asua vuokralla vai ostaa oma. Minkälaisessa työssä saat sinun potentiaalisi parhaiten hyödynnettyä, myös taloudellisesti ajatellen. Pitäisikö sinun ajaa lainarahalla ostetulla vai liisatulla autolla, jonka käyttövoima on bensiini, diesel, kaasu, sähkö tai kenties hybridi. Lista jatkuu, jatkuu ja jatkuu aina vain. Vai onko tuo sitten sitä oravanpyörää, jossa jokin näkymätön voima ohjaa sinut tekemään päätöksiä, joita et lopulta itse halunnut. Elit sittenkin toisten määrittämää elämää, jota sitten monet kuolinhetkellä katuvat.
”Normimaailmassa” lapsi elää vanhempiensa kanssa noin 20 vuotta. Siinä ajassa trendejä tulee ja menee. Siinä ajassa hyvästä asiasta ehtii tulla huono ja päinvastoin. Kuinka siinä voi elää trendikästä ja täydellistä elämää. Ei mitenkään. On parempi löytää toinen näkökulma kokonaisuuteen. Minusta on parempi olla uskollinen omille käsityksilleen ja omille näkemyksilleen. Tosin sillä reunaehdolla, että ne eivät riko lakia. Tosin, ensi sunnuntain aihe, ”Kahden valtakunnan kansalainen” kehottaa meitä seuraamaan omantunnon ääntä silloin kuin maallinen esivalta irtaantuu Jumalasta. Silloin jopa maallisen lain rikkominen on eettisesti perusteltua ja hyväksyttyä.
Valtavirtaa vastaan heittäytyminen on monesti raskasta. Mutta jos olet näyllesi uskollinen se on sinun kannaltasi ainoa kestävä tie. Täydellisyyden tavoittelukin ei ole pohjimmiltaan minusta järkevää. Tavallinen on monesti täysin riittävää. Se, että kohtaamme, kuuntelemme, hyväksymme, huolehdimme mutta myös opastamme ja ohjaamme lapsiamme parhaan kykymme mukaan, enempää ei voi meiltä isinä vaatia. Ja hyväksyä myös tarvittaessa, että pieleen meni. Käsi ylös virheen merkiksi, kuinka korjaan tilanteen. Huomenna on uusi päivä.
Olli Salomäenpää