Kun me lähdemme, mitä jää?
Jääkö maailma tuleville sukupolville elinkelpoisena? Saavatko lapsemme ja lapsenlapsemme vielä nauttia luonnosta, ovatko heidän kesänsä, syksynsä ja talvensa huolta vailla ja iloa täynnä niinkuin meidän lapsuutemme luultavasti olivat? Jääkö meistä vain muistoja, jääkö vain sanoja vai jääkö myös tekoja?
Jätämmekö jälkeemme hyviä tekoja?
Tänä keväänä koko maailma pysähtyi. Myös aika tuntui pysähtyneen. Kalenterit tyhjenivät, huhtikuun lehti unohtui kääntää esille. Ei sielläkään ollut mitään muistettavaa. Onnekkailla oli töitä, joillain ei niitäkään. Kaikki olivat kotona. Ilmassa oli pelkoa ja ahdistusta, epävarmuutta myös.
Ja kuitenkin oli jotain muutakin. Jotakin hyvää. Oli rauhaa, koska oli aikaa. Oli aikaa katsoa niin lähelle että näki leppäkertun ensimmäisen kohmeisen matkan auringonvaloa kohden. Oli aikaa katsoa ja kuunnella niitä läheisimpiä, oman perheen jäseniä.
Oli myös tahtoa, hyvää tahtoa. Tahtoa kantaa huolta muista, niistä jotka sitä tarvitsivat. Oli tahtoa auttaa naapuria, mummua, tuttua tai vierasta. Oli tahtoa kantaa vastuuta yhdessä niin että teoillamme suojelimme heikoimpia. Oli ymmärrystä kantaa vastuuta niin että asettaa kaikkien yhteisen tarpeen pysyä terveenä tärkeimmäksi asiaksi.
Tänä keväänä maailma pysähtyi ja hengitti syvään. Puhdisti ilmatilansa, sulki tehtaansa, jätti autonsa kotiin. Me ihmiset ojensimme kätemme toisillemme, puheluin, sanoin, teoin, auttamalla vaikka ei koskettamalla. Näytimme että me pystymme siihen. Osaamme osoittaa lähimmäisenrakkautta yli rajojen joilla olemme itsemme luokitelleet. Näytimme että pystymme elämään ilman lentämistä, ilman kauppakeskuksia, ilman jatkuvaa materian haalimista.
Jääkin enää vain yksi kysymys. Opimmeko? Muistammeko? Pystymmekö muuttamaan suuntaa?
Uskon että pystymme.
Johanna Välttilä