Sydämen muistot

Kirjoittaja
Hartauden päiväys

Ystäväni kysyi minulta ihan yllättäen: ”millaiset muistot työvuosiltasi ovat tärkeitä, mitä luulet kantavasi sydämessäsi vielä keinutuolissa?”

Sen enempää yrittämättä ja kaivelematta, tärkeät muistot tulvahtivat mieleen valtoimenaan.

 

Miettimättä mieleen nousivat ensimmäisenä tyttöleirit Siikjärvellä. Turvallisuusmääräykset olivat tätä päivää löyhemmät ja varjelus kaikkea ymmärrystä suurempi. Siikjärven huoneet olivat aivan täynnä pieniä ja isompia tyttöjä, sänkypaikkojen loputtua jaettiin vielä lattiapaikat. Polut tömisivät pienten jalkojen juoksusta, vesi roiskui uimahetkissä ja iltalaulut nuotiolla kaikuivat taivaaseen asti.

Leirinvetäjän sydämeen jäivät kuitenkin myös iltayöt ja koti-ikävät. Mikä vastuu ja etuoikeus saada kaikki nukahtamaan hyvällä mielellä ikävästä huolimatta. Siihen auttoi silitys ja hiljainen jutustelu, vakuuttelu aamun saapumisesta ja seuraavan päivän mahdottoman mukavista tekemisistä. Mikä voitonriemu aamulla kaikilla niillä, jotka heräsivät uuden leiripäivän aurinkoon ikävästä selvinneinä, rohkeina leiriläisinä. Vielä tänäänkin tunnistan ne aikuisiksi kasvaneet tytöt, joiden koti-ikävä muuttui iloksi ja ensimmäistä leiriyötä seurasi lukematon määrä uusia.

 

Miettimättä mieleen tulvahtivat pääsiäishuoneiden varjot ja valot. Hämärässä huoneessa kerrottiin Jeesuksen matkaa palmusunnuntaista pitkäperjantaihin. Kerran matkaa kuvailtiin niin antaumuksella, että pienin kaikista kipaisi ääntä nopeammin syliini. Valoisassa huoneessa linnunlaulun, auringon, kukkien ja pääsiäisaamun ilosanomaa julistaneen enkelin jälkeen kysyin, mitä hän niin säikähti. ”Sitä vaan, että nytkö se Jeesus tulee, vaikka ei se sitten sylissä olisi haitannut.” Turvassa olisi ollut rohkeutta kohdata vaikka itse Jeesus.

 

Miettimättä mieleen tulvahti myös se konfirmaatiojumalanpalvelus, mikä päättyi juhlapukuisten nuorten matkaan ikätoverin haudalle. Koko leirin hän oli ollut ajatuksissamme ja rukouksissamme. Taivaan koti oli puheissamme ja elämän tarkoitus kysymyksissämme koko rippikoulumatkan. Laskimme yhdessä konfirmaatioruusut haudalle. Puhuimmeko me työntekijät paljon rohkaisevia ja lohdullisia sanoja, pidimmekö viisaita puheita? Emme, sillä ainoa mikä oli tarpeen ja oikein, oli laulaa yhdessä nuorten kanssa ”Jumalan kämmenellä”. Päiväkerhoissa ,pyhäkouluissa, leireillä sieluun ja sydämeen piirretty laulu: ”Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton.”

 

Tässä kohtaa elämää ymmärrän, että suurinta ovat pienet asiat ja lujin lanka on usein se ohuin. Lapsena ja nuorena koettu hyvä kantaa vanhuuteen asti. Turvallinen syli ja tuttu laulu. Jumalalla ei ole muita käsiä maailmassa, kuin meidän kätemme. Meidän sylimme voi kertoa Jumalan sylistä. Menetelmät, säännöt, toteutukset ja tavoitteetkin muuttuvat, mutta olennaista on rakkaus kaikkialla missä elämme ja teemme työtä.

 

Tämän kaiken kannan sydämessäni, vaikka keinutuoliin en vielä ehdikään.

Kirsi Härme