Asuin 2 vuotta Someron niin sanotussa “ydinkeskustassa”. Tänä aikana sain seurailla ikkunastani Someron pääkadun menoa, välillä rauhallisempaa ja välillä vähän vauhdikkaampaa. Päivisin kadun täyttivät ohiajavien autojen, asioitaan hoitavien aikuisten ja hauskaa pitävien lasten äänet, mutta illalla, hämärän hiipiessä, katu täyttyi erilaisista kulkupeleistä, joista suurin osa oli mopoja. Aika ajoin jostain saa lukea, kuinka keskustassa asuvia ärsyttävät nämä mopoilijat ja kuinka he pilaavat keskustan asukkaiden unen. En pystynyt näihin koskaan samaistumaan, ehkä omista teinivuosista on itsellä sen verran vähän aikaa.
Kuitenkin viime kesänä, sain näistä teiden sankareista itselleni salaisen liittolaisen. Itse olin monet viikot Siikjärvellä leirityöntekijänä, ja samaan aikaan poikaystäväni matkusteli milloin mihinkin. Aikataulumme eivät aina kohdanneet, ja tutusta poiketen vietin illat kotona yksin. Kun toisen henkilön elämisen äänet puuttuivat, alkoi pimeys ja hiljaisuus ottaa mielestäni vallan. Ahdistus hiipi mieleen, eikä yksinolo omassa kodissa oikein enää maistunut. Tällaisina hetkinä aloin juurruttamaan itseäni takaisin hetkeen kuuntelemalla ympäristön ääniä. Ensin kuului kodinkoneiden tavallista huminaa, ja sitten…
…Ne mopot. Se monelle kesäiltaisin ärsytystä aiheuttava ääni toikin ajatukseni takaisin maanpinnalle. Miten minulle voisi tapahtua yhtään mitään pahaa, kun alle 10 metrin päässä joku viettää hauskaa iltaa mopoillen? Enhän ole ainoa hereillä, miksi siis pelkäisin? Mopojen äänet muistuttivat minua, etten ole koskaan yksin. Joskus tarvitsemme vain hieman konkreettisemman muistutuksen siitä.