Maailma on täynnä vahvoja naisia, tänään vietetään Minna Canthin päivää ja ensi viikolla on Marian ilmestymispäivä. Vahvat naiset ovat muuttaneet maailmaa, opettaneet ja ohjanneet, vaatineet sekä tehneet itsensä kuulluiksi. Heitä ja heidän saavutuksiaan juhlitaan, heidän kunniakseen nostetaan liput salkoon ja juodaan kahvit porsliinikupeista.
Mutta on myös toisenlaisia naisia, naisia, joiden nimet eivät jää historiankirjoihin, naisia, joita ei juhlita. Naisia, joiden ryhti painuu kumaraan, naisia, jotka pärjäävät äärirajoillaan, selviytyvät päivästä toiseen. Naisia, jotka väsyvät ja hiipuvat. Erityisesti naisia, jotka selviytyvät. Jotkut hyvin, toiset paremmin, jotkut huonosti tai erittäin huonosti, mutta selviytyvät. He eivät ole yhtään sen huonompia tai arvottomampia kuin vahvatkaan naiset. Me kaikki olemme arvokkaita.
Miksi se, mitä saavutamme, muodostaa meidän arvomme. Taivaan Isän edessä olemme samanarvoisia, tärkeitä, ihan jokainen, ihan sellaisena kuin olemme. Epätäydellisen täydellisenä.
Voisimmeko tänään olla arvokkaita myös toisillemme, hymyillä vastaantulijalle ja avata ovi ohikulkijalle. Vahvatkaan naiset eivät olisi sankaritekojaan saavuttaneet ilman muita, miksi kenenkään muunkaan siis pitäisi selvitä, yksin.
”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään.
Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään.
Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen.
Kiitos, Herra Pyhä, iankaikkinen. (VK 513:4)
Jennica Kainulainen, diakonia-opiskelija, DIAK-Pori, työharjoittelussa Someron seurakunnassa