Vuoden vaihtuessa perinteisesti luodaan katse menneeseen ja toivotaan parempaa tulevaa. Mennyt ajanjakso on ollut erityisen koetteleva monelle maailmanlaajuisen pandemian, josta ei Voldemortin tavoin kai enää auta puhua omalla nimellään, väistyessä tavallisen influenssan kaltaiseksi, siirryimme sodan aikaan. Näitä kumpaakaan tuskin kukaan muistelee kaiholla. On helppo toivoa näiden ja niiden kerrannaisvaikutusten sammumista menneisyydeksi ja uuden alun pikaista tuloa.
Uusi alku luo toivoa ja toivo kertautuu hyvinä tekoina. Optimismi luo positiivista kierrettä ja siten vähitellen perhosvaikutuksena maailmasta saadaan parempi paikka. Näin toivon ja uskon. Jos maailmanrauha onkin enemmän kauneuskuningattarien kruunajaispuheiden sanahelinää ja etäistä unelmaa, on meillä jokaisella mahdollisuus säteillä optimismia ympäristöömme.
Optimismia on asentaa puhelimeen revontulia ennustava appi vaikka asuu 60.62. leveyspiirillä. Eihän sitä tiedä vaikka niitä kuitenkin joskus. Optimismia on istuttaa virolainen omenapuu sille samalle leveyspiirille. Optimismia on vuosittain siirtää potkukelkat siihen fillari-rivistöön lokakuulla, ja erittäin optimistista on siirtää pelargoniat patterin viereen asuinhuoneiden lämpötiloihin, kun ne ensin on päästänyt jäätymään eristämättömällä kuistilla.
Optimismin, tulevaisuususkon, toivon tavoittavan ihan jokaisen. Ei sen tavoitteen tarvitse olla globaalissa, pienemmillä askeleilla on helpompi aloittaa. Potkutellaan hiekoitetulla kävelytiellä ja kastellaan ruskettuvia pelargonioita. Tekoja joihin tavallinenkin ihminen pystyy. Tulevaisuus on vähän parempi, menneisyyttä ei voi muuttaa.
Vuoden vaihtuessa. Vain vähän muuttuu ja kuitenkin ihan kaikki on uutta.
Iloa, rauhaa ja siunausta tulevalle vuodelle.