Hartaudet

­Kotikirkko

Kannattaa elää ihmisiksi.

On paljon mukavampaa elää, kun elämme ihmisiksi. Ystävällinen puhe luo hyvän mielen. Kaikenlainen räyhääminen ja suunsoitto on ikävää.

On paljon mukavampaa elää, kun elämme ihmisiksi. Ystävällinen puhe luo hyvän mielen. Kaikenlainen räyhääminen ja suunsoitto on ikävää.

Totta kannattaa puhua. Siten asiat hoituvat kunnolla. Valheen levittäminen hajottaa yhteistä elämää. Väärän puheen takia moni juttu menee pilalle, mutta rehellisyys maan perii. Tästä Tobit lausuu: ” Toimi oikeudenmukaisesti koko elämäsi ajan, älä eksy vääryyden teille.”

Isäni, äitini, puolisoni, lapseni, ystäväni. Keitä ovat sinulle ne kaikkein rakkaimmat? Lemmikkini, autoni, puhelimeni, mökkini. Mitä ilman et voisi elää? Ja entä sitten, kun ne otetaan pois?

Olin tänä kesänä perheiden retkellä Syötteen kansallispuiston upeissa maisemissa. Retkellä oli mukana monen ikäisiä ja usein nopeimmat kulkijat odottivat päätepisteessä hitaammin patikoivia. Odottelu ei haitannut ketään. Nuotion äärellä, pannukahvia keitellen ja järvenselkää tuijotellen aika hävisi ja mieli lepäsi. Kenelläkään ei ollut kiire, eikä kukaan ollut malttamaton. Tuntui, että oli saanut palata luontoon. Sai olla kuin osa alkuperäistä luontoyhteyttä, jossa tuntui rauha ja täyttymys.

”Vaari, taio dinosaurus”, huikkaa vikkeläkinttuinen viisivuotias lapsenlapseni ohi vilistäessään. Se on jo pidempään ollut meidän yhteinen juttumme: piilottelen etukäteen pieniä muovisia dinosauruksia etsittäväksi ja pojanvesseli on vakuuttunut siitä, että ne putkahtelevat koloihinsa vaarin taikavoimasta.

Paras  taikurin palkintoni on loistavat silmät ja innokas hihkahdus, kun dinosauruksen löytäjä jälleen kirmaa kulman takaa uutta aarrettaan heilutellen.

Soi kunniaksi Luojan, nyt virsi kiitoksen,

tuon kaiken hyvän tuojan ja suojan ainaisen.

Hän, Isä, rakkahasti ain vaalii luotujaan,

ja kaiken taitavasti hän ohjaa tuolta taivaastaan.

Siinä hetkessä on jotain koskettavan kaunista. Kesäilta, metsä ja luonnonrauha. Liikutun yhtenä iltana, jotenkin pyhältä tuntuva hetki, luonnon helmassa.

Suomen kesä, suloinen suvi saapuu vuosi vuodelta.

Kesän lapsi sitä ollaan, myönnetään. Vuosikymmenet on jo saanut elää näitä rakkaita kesiä.

Pyöräilylenkit perheen kanssa tuo mukavia muistoja, myös metsäretket on meillä koko perheen juttu. Mato-ongellekin on muutaman kerran kesällä menty.

Sanoma suuri Someron seudulla kaikuu. Jumalan sanaa julistetaan. Evankeliumia esillä pidetään. Keskellä kesää lämmin on mieli. Ilot ja surut, kaiken, koko elämän Jumala kantaa. 

Hän  on meidät luonut. Hänen tekoaan olemme. Hän pitää meistä huolen.  Hän tukee jokaisena päivänä. Syntymästämme kuolemaamme hän meidät tuntee.

Talvella kun kävelen järven jäällä, ajattelen usein kuinka erilaiselta kaikki näyttääkään kun on kesä. Mietin mitä kaikkea olen edellisinä kesinä tehnyt, miltä järvi näytti, kuinka laineet liplattivat. Kesä on täynnä elämää. Talvella järvi on kovin hiljainen. Siinäkin on oma viehätyksensä.

Luuk. 1:57–66

 
   Kesä ja auringonvalo, ehdin odottaa sitä kevään aikana kauan. Ja sitä olen saanut kesäkuun aikana,.  Auringon valo merkitsee lämpöä, valoa ja uutta elämää pimeän ja kylmän talven jälkeen. Kesä on hienoa aikaa!

Kun ajattelet aarretta, mitä tulee ensimmäisenä mieleesi? Onko se kenties merirosvojen hiekkaan hautaama kirstu täynnä kolikkoja tai jalokivin ja helmin koristellut korut? Ehkä mieleesi tulevat ystävät tai sukulaiset. Vääriä vastauksia ei ole – vanha sanontakin sen meille kertoo: “toisen roska on toisen aarre.” Aarteille voidaankin helposti asettaa hinta, jos se on jotakin konkreettista tai sillä on sovitusti jokin arvo. Menet kauppaan tai koruliikkeeseen, niin huomaat helposti, että kaikelle on kyetty antamaan jonkinlainen arvo.

Olen lainannut kirjastostamme läjittäin kirjoja, jotka liittyvät pyhiinvaellukseen. Olen lukenut tämän päivän aikuisista, jotka harrastavat pyhiinvaellusta, ja miten he näkevät koko elämän matkana kohti pyhää, itsensä ja Jumalan etsimisenä. Parhaillaan luen Anna-Maija Raittilan matkaa lestadiolaiskodista Taize-yhteisöön.

Luuk.24:50-53

Sunnuntaina vietämme Äitienpäivää ja rukoussunnuntaita. Yhdistelmä on kiehtova ja mietin juuri tätä mielenkiintoista yhdistelmää, kun toimittaja Merja haastatteli minua tähän lehteen ja kysyi kysymyksen omaan äitiini liittyen, mistä olen erityisen kiitollinen, ja toisen kysymyksen äitienpäivään liittyen, mitä sanoisin toisille äideille.

Joskus, kun menen tuttuunkin paikkaan enkä jaksa ajatella, laitan puhelimeni kartalle määränpään ja suostun ohjaukseen. Ääni kuljettaa ja kertoo, miten pysyä oikealla reitillä. Tämän teen aika ajoin vapaaehtoisesti. Digitalisaatio ei aina ole ihmisen puolella. Yhteiskunnassamme on paljon asioita, joissa meitä ohjataan ”pakotetaan”.

Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa Jumala itse sitoutui maailmaamme, johon myös kärsimys kuuluu. Jeesuksen kohtalo näyttää meille sen, että hyvän puolella elävä saa varautua myös iskuihin ja murtumiseen.  Pahan voima on joskus musertava.

Oletko koskaan tullut miettineeksi, mitä olisi tapahtunut, jos Hitler ei olisikaan päättänytkään (yhdessä Stalinin kanssa) hyökätä Puolaan? Jos hän olisi vuonna 1939 todennut, että nyt Saksalla on riittävästi Lebensraumia, tyydytään tähän. Emme halua myöskään enää hakea revanssia Ranskan kanssa tehdystä häpeärauhasta. Olisimmeko välttyneet II maailmansodalta? Miltä Euroopan maantieteellinen kartta voisi näyttää nyt? Mutta miten meidän olisi käynyt Stalinin kanssa? Talvisota olisi varmaankin käyty mutta jatkosotaa tuskin.

Sunnuntaina 26.3. kristikunta viettää Marian ilmestyksen päivää. Mielestäni Uuden Testamentin vanhempi, vuoden 1938 käännös kertoo siitä lyyrisemmin ja kauniimmin kuin nykykäännös, jota nimitän tekstiviestiksi.  Vanhan käännöksen mukaan enkeli, Jumalan sanansaattaja, sanoi Marialle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi.”

IItaisin juuri ennen nukkumaanmenoa joku laittaa kädet ristiin ja lausuu lapsuudesta tutun iltarukouksen. Toinen laulaa lapselleen iltalaulun ja rauhoittuu samalla itsekin. 

Yksi juoksee poluilla metsässä ja istuu kivelle. Hän hengittää syvään sisälleen metsän tuoksua ja tuntee rauhaa. Jokaisella on omat tapansa rukoilla. 

Miten sinä rukoilet? Käytkö iltaisin polvillesi sängyn viereen ja liität kätesi yhteen? Painatko pääsi, kutsutko Jumalaa kuulemaan sinua?

Mitä rukous on, miten se näkyy ja kuuluu elämässämme?

Kaksi ihmistä kulkemassa vieräkkäin illan hämärässä elon tiellä, yhteenliitetyt kädet antavat toivoa ja uskoa kummallekin, sormissa asuu voima jolla voi siirtää vuoria. Sydämissä asuu rukous; Pysythän siinä vierellä, olethan siinä aina, ethän hylkää minua koskaan?

Kevätaurinko kun alkaa paistamaan, alkavat kaikki pölyt, likainen ikkuna ja muut talvella vähemmälle huomiolle jääneet asiat tulla esiin. Tämä on varsinkin naisille tuttua. Hyllykön pienessä kolossakin on pölyä ja ikkuna on kuin sitä ei olisi ikinä pestykään. Mutta valo antaa myös pitkän talven jälkeen voimaa, energiaa luonnolle ja meille ihmisille. Huomaamme, että meidän henkinen olomme paranee.

Kaikkea sitä tuleekin luvattua Lilli-Irmelille. Vaikea rasti kirjoittaa vanhenemisesta. Olen laajasti haastatellut ystäviäni, mitä hyvää he näkisivät vanhenemisessa. Niukasti sain osumia. Ehkä paras on serkun viisaus: ”Kaikki töppäykset saa pistää vanhuudenhöperyyden piikkiin.”
Myös hänen vaimonsa neuvo oli hyvä: ”Ole armollinen itsellesi. Mitä välii, jos ei pysty samaan kuin 30 vuotta sitten. Hyvä näinkin!”

”Sanasta miästä ja sarvesta härkää”, on vanha sanonta.  Se mitä sanomme, antaa meistä kuvan. Kertoo, mitä mielessämme liikkuu ja mitä me olemme.

Jeesus Siirakki sanoo:

Älä kiittele ketään, ennen kuin olet kuunnellut häntä,
sillä puheistaan ihminen punnitaan.

Tästä päivästä aina iloittiin ja isä siitä naureskellen muistutteli, kun olin lapsi. Tämä kaikkein kallein päivä on tammikuun 28. päivä. Se oli paitsi Kallen nimipäivä, myös isän syntymäpäivä. Tänä vuonna isän syntymästä on 111 vuotta. Nyt pappan nimeä kantavat ylpeinä neljä eri-ikäistä Kallea.

Tässä eräänä iltana olin ajamassa kotiin, kun minut yllätti lumimyräkkä. Lunta tuli niin paljon, että koko maa oli pian valkeana ja kohta ei enää erottanut missä tie kulki ja missä oli oja. Eteensä ei paljoa lumimyräkältä nähnyt. Vauhti hiipui minimiin ja alkoi jo huolettaa, että miten tässä käy, olenko kohta pois tieltä, ja olenko lainkaan omalla kaistalla. Onneksi muistin, missä oli lähin bussipysäkki, sillä ei sitä siitä valkean lumisumun keskeltä olisi välttämättä erottanut. Pysäytin auton bussipysäkille ja mietin, että mitäs nyt.

Törmäsin vähän aikaa sitten netissä videoon, jossa pyydettiin selittämään rakkaus yhdellä sanalla. Vastauksia oli yllättävän paljon, ja mainittuna oli ainakin perhe, ymmärrys, kipu, luottamus ja uhraus. Vastausten joukosta löytyi kuitenkin myös Jumala.

Vuoden vaihtuessa perinteisesti luodaan katse menneeseen ja toivotaan parempaa tulevaa. Mennyt ajanjakso on ollut erityisen koetteleva monelle maailmanlaajuisen pandemian, josta ei Voldemortin tavoin kai enää auta puhua omalla nimellään, väistyessä tavallisen influenssan kaltaiseksi, siirryimme sodan aikaan. Näitä kumpaakaan tuskin kukaan muistelee kaiholla. On helppo toivoa näiden ja niiden kerrannaisvaikutusten sammumista menneisyydeksi ja uuden alun pikaista tuloa.

Ensimmäisen joulun jälkeen maailma ei ole enää sama kuin ennen. Samoin kuin luomisen aamuna, myös Kristuksen syntymän hetkellä maailman pimeyteen syttyi valo, joka on voimakkaampi kuin kaikki maailman pahuus. Tämä valo on meidän kyvyistämme ja saavutuksistamme riippumatonta. Se on annettua ja kestävää valoa. Keskellä tätä järjetöntä maailmaa vaikuttaa yhä Jumalan valtakunta. Salattuna, mutta kuitenkin todellisena.

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”. Näistä, Turun Brinkkalan torin parvekkeelta lausutuista joulurauhan julistuksen sanoista ja lopussa kuultavasta Porilaisten marssista alkaa minun jouluni.

Poika istui pöydän vieressä ja katsoi, kun äiti kauli piparitaikinaa. Hän pääsisi koristelemaan pipareita heti sen jälkeen, kun ne tulisivat uunista. Radiossa soi tuttu joululaulu. Äiti kiersi nappia eteenpäin ja musiikki alkoi kuulua hieman kovempaa. Hän hyräili joululaulun mukana. Poika katsoi ikkunasta ulos. Lunta satoi hiljalleen maahan samalla, kun kauniit jouluvalot valaisivat pimeää pihatietä.

”Kun lapsi illalla saapuu kotiin ja käy syliin lämpimään,

niin sain samoin tulla luo Jumalan ja tuntea sain kotiini saavuin.

Jumalan suuressa huoneessa mua paikka kauan odotti

ja mä tunsin kotiini saavuin saan olla lapsena Jumalan.”

Ensimmäisen adventtikynttilän syttyessä ensi sunnuntaina muistamme, että Jeesus tulee (tuleminen = adventti) luoksemme: hän, jolle laulamme Hoosianna, Oi auta, pelasta nyt. Luotamme lapsen lailla kiittäen, että pelastustyötään vielä jatkava Vapahtajamme vastaa tahtonsa mukaan huutoomme. Onhan Raamatussa luvattu useaan kertaan, että "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu."

Ihmistä varten on olemassa paras paikka. Paikka, johon jokainen kaipaa. Paikka, jossa saa vain olla ilman vaatimuksia ja velvoitteita. Paikka, josta ei häädetä pois. Se paikka on syli.

Eilen sain pitää sylissä vastasyntynyttä, jonka kastejuhlaa vietetään sunnuntaina. Tänään keräsin 6 sivua pitkän nimilistan kaikista heistä, joiden nimet luen pyhäinpäivänä. Kaikkiaan 168 elämäntarinaa - ajasta iäisyyteen siirtynyttä - joista jokaisella on joku läheinen. Jokaisella on ollut joku, joka on ollut järjestämässä hautajaisia. Nimilistasta osui silmiin monia tuttuja nimiä. Mietin, miten omaiset jaksavat. Ovatko saaneet arjesta kiinni. Onko surulle ollut aikaa.  Kuinka kipeästi ikävä voi yhä viiltää. 

Minä uskon Joulupukkiin, koska minulle kerrottiin jo lapsena hänen olevan totta. Uskon ihan varmuuden vuoksi.

Uskon onnellisiin loppuihin, koska toivon sitä ja niin on helpompaa.

Miten tervehdit toista, kun kohtaat jonkun? Miten tervehdit tuntematonta, puolituttua, hyvää ystävää, rakasta? Porilainen toteaa, ai eläks sääki vielä- kaikel rakkaudel. Mitä sanoo somerolainen?  

Entä mitä toivotat, kun erkanette? Tapaamisiin? Nähdään taas! Se on moro?

Tähän kysymykseen, kun alkaa laatia listaa, se voi osoittautua melkoisen pitkäksi. Edellyttäen, että pitää musiikista.
Voimalaulu on voinut ilmestyä hyvin ainutlaatuisessa hetkessä, kuten lapsen syntyminen.
Kappale on soinut sairaalan leikkaussalin radiosta lapsen syntymän hetkellä, ja muistat sen siksi loppuelämäsi.
Lapsi puolestaan kuuli syntyessään laulaja Erinin kauniin lauluäänen.

Iltojen pimetessä ja syksyn saapuessa saatat jäädä kaipaamaan kulunutta kesää.
Kesästä muistat ne kaikki mukavat asiat kuten lämmön, auringon, valoisat illat ja
loman. Hyttysiä, vesisadetta ja matonpesu-urakkaa tuskin enää muistat saatikka
kaipaat. Syksy tuo tullessaan kuitenkin paljon myös mukavia asioita ja parhaimpana
niistä sen, että se johdattaa meitä kohti joulua. Hätäisimmät meistä ovat jo
suunnitelleet tai jopa valmistaneet joulukortit, miettineet joululahjat valmiiksi ja aaton

“Sä vaan tahtoisit nähdä väreissä tän Luojan luoman maailman, mut just nyt kaikki hyvä näkyy sulle harmaana” Juhani Tikkanen - Väreissä

Syksy on uusien alkujen aikaa. Vaikka illat pimenevät ja luonto valmistautuu talven lepoon, kesän valossa virkistynyt ihmismieli on valmis uusiin seikkailuihin. Koululaiset ja opiskelijat aloittavat aherruksensa, urheiluseurat uuden kauden, kansalaisopistot täyttyvät uteliaista aikuisista. Seurakunnissa alkaa isoskoulutus, rippikouluihin ilmoittaudutaan, viikkokalenterit täyttyvät. Ortodoksikirkossa uusi kirkkovuosikin alkaa syyskuusta. Luterilaisilla alttari puetaan vihreään merkkinä tutusta, mukavasta arkielämästä.