”Vaari, taio dinosaurus”, huikkaa vikkeläkinttuinen viisivuotias lapsenlapseni ohi vilistäessään. Se on jo pidempään ollut meidän yhteinen juttumme: piilottelen etukäteen pieniä muovisia dinosauruksia etsittäväksi ja pojanvesseli on vakuuttunut siitä, että ne putkahtelevat koloihinsa vaarin taikavoimasta.
Paras taikurin palkintoni on loistavat silmät ja innokas hihkahdus, kun dinosauruksen löytäjä jälleen kirmaa kulman takaa uutta aarrettaan heilutellen.
Ihmistä varten on olemassa paras paikka. Paikka, johon jokainen kaipaa. Paikka, jossa saa vain olla ilman vaatimuksia ja velvoitteita. Paikka, josta ei häädetä pois. Se paikka on syli.
Kiertelen kesäpaikkamme Rantamajan järvenrantaa. Kesä heräilee ympärillä, mutta moni asia on vielä keskeneräinen. Laituri on tavallisesti liplattanut saunan edessä jo kuukauden, mutta nyt se nojailee vielä seinää vasten. Vene, jolla olemme soudelleet yleensä jo toukokuun alkupuolella, on sekin vielä vesille laskematta. Karkaako tämä kesä käsistä?
Viime viikkoina olemme tutkineet malleja ja värikarttoja sekä vertailleet sävyjä ja materiaaleja. Kodissamme on hitaasti etenevä projekti: asumuksen sopeista aina joku kerrallaan saa uuden ilmeen ja järjestyksen. Ideoiden, löytöjen ja pienten haaveiden palaset muovautuvat kohti kokonaisuutta.
Pienistä osista rakentuu vähän kerrallaan valmista. Olisipa yhtä helppoa maalata elämän palaset paikoilleen; tavoittaa elämän eri vaiheissa ajatus siitä, mikä on viisasta ja mihin suuntaan edetä.