Vuoden vaihtuessa perinteisesti luodaan katse menneeseen ja toivotaan parempaa tulevaa. Mennyt ajanjakso on ollut erityisen koetteleva monelle maailmanlaajuisen pandemian, josta ei Voldemortin tavoin kai enää auta puhua omalla nimellään, väistyessä tavallisen influenssan kaltaiseksi, siirryimme sodan aikaan. Näitä kumpaakaan tuskin kukaan muistelee kaiholla. On helppo toivoa näiden ja niiden kerrannaisvaikutusten sammumista menneisyydeksi ja uuden alun pikaista tuloa.
Sieltä se taas tulee, talviaika ja marraskuu. Viimevuotinen 4 kuukauden marrasjakso ja maaliskuulta alkanut eristäytyminen vielä tuoreena mielessä odotan jännittyneenä tulevaa. Normaalistihan syksyn tullen saamme me jurot suomalaiset hyvällä omallatunnolla jäädä koteihimme. Kääriytyä villasukkiin ja torkkupeittoihin, kun pimeä ja märkä iskee vastaan. Olla epäsosiaalisia ja keskittyä perheeseen ja itseemme, meiltähän suorastaan odotetaan sitä.
Vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani kirjoitettiin muistokirjoja. Riimilliset värssyt pienine variaatioineen ja kaunis kiiltokuva. Parhaalla kaunokirjoituksella kirjoitettuna. Yksi sivu yhdelle ihmiselle, ystävälle. Tuolloin kahdeksankymmentäluvulla kuulakärkikynällä tai tusseilla kirjoitettuna ilman huolta mustetahroista.
Virvon varvon, tuoreeks terveeks,tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle!