Aarteet elämän ääripäissä
Sain pitää aivan pientä vauvaa sylissäni perhekerhon vilinässä.
Hän oli niin pieni. Ja nukkui sikeästi.
Tiedän, että häntä on kohdeltu kuin aarretta. On rakastettu, ihailtu, pidetty sylissä.
Kukaan ei nytkään pystynyt kulkemaan ohi hymyilemättä, silittämättä hiljaa pienen kättä varovasti. Minä voin antaa hänelle lämpimän sylin ja suojaavat käsivarret,
se riittää siinä hetkessä.
Vauva ei osaa pelätä rakkauden tai hoivan loppumista, ei epäile nukahtaessaan etteikö kaikki olisi hyvin myös herätessä. Hymyntapainen häivähtää hänen kasvoillaan ja levollinen uni jatkuu.
