Dinon taikaa

”Vaari, taio dinosaurus”, huikkaa vikkeläkinttuinen viisivuotias lapsenlapseni ohi vilistäessään. Se on jo pidempään ollut meidän yhteinen juttumme: piilottelen etukäteen pieniä muovisia dinosauruksia etsittäväksi ja pojanvesseli on vakuuttunut siitä, että ne putkahtelevat koloihinsa vaarin taikavoimasta.

Paras  taikurin palkintoni on loistavat silmät ja innokas hihkahdus, kun dinosauruksen löytäjä jälleen kirmaa kulman takaa uutta aarrettaan heilutellen.

Kovasti toivoisin, että dino-taikurin valtaan kuuluisi paljon enemmän. Haluaisin taikoa varttuville elämän ihmettelijöille turvallisen elämänpiirin, siloiset kaverisuhteet, osaavat kasvattajat, antoisan koulutien; kaiken hyvän kantamaan eteenpäin.

Kun elämää katselee vaarin silmin, tajuaa, ettei vierellä kulkeminen lopu koskaan. Ei tule sellaista elämän vaihetta, että voi lakata huolehtimasta. Toki ymmärtää senkin, mihin on valta vaikuttaa ja mihin ei. Taikasauvaa, jolla siloittaisi kuopat ja karikot, ei ole. Elämä on seikkailu, jota ei itse voi loppuun asti käsikirjoittaa, puhumattakaan, että tekisi sen jonkun toisen puolesta. Vaikka sitten kuinka läheisen.

Ystäviä vierellä kulkijoiksi taikoisin roppakaupalla omille lapsilleni ja heidän lapsilleen. Itsekin olemme saaneet taas iloita tärkeiden ihmisten kohtaamisista. On merkillistä, miten oskus pitänkin ajan päästä tapaaminen tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisi kohdattu. Jotkut siteet pysyvät ja pitävät, se on kai jonkinlaista sydänten taikuutta.

Elämää ei kai uskaltaisi elää, jos ei voisi luottaa siihen, että se kantaa. Silti välillä ihmettelen, miten erilaisia elämän polkuja tai kohtaloita ympärillä saa nähdä. Miksi jonkun toisen tiet ainakin näyttävät paljon mäkisemmiltä ja mutkaisemmilta kuin jonkun toisen? Vai eikö minulla vain aina ole kykyä nähdä pintaa syvemmälle? Enkö aina ymmärrä olla oikeanlainen vierellä kulkija?

Minä jatkan dinojen taikomista, niin kauan kuin se ruokkii sellaista elämän iloa ja riemua, minkä voi nähdä vain lapsen tuikkivissa silmissä. Eikä taika ehkä koskaan raukea, sillä kenties me molemmat haluamme uskoa siihen, vaikka totuuden tietäisimmekin.

”Mä katson matkan kulkijoita, katson avoimia tarinoita.

Hehku joka silmissä palaa, haaveet jotka toivoa valaa,

janoaa elämää, sielu huutaa lähtemään.

He kulkemassa tässä, elämäänsä etsimässä, kai vierellä sä oot.

He huutamassa tuuleen toivoen et joku kuulee, kai läellä sä oot.”

Jussi Härme