Turva

Oletko huomannut, että hakeudut istumaan samaan paikkaan kuin aikaisemmin? Oman keittiön pöydän ääreen muodostuu vakipaikka. Koululuokassa, ruokalassa tai ravintolassa tuttu pöytä tuntuu turvalliselta. Kirkon penkeistäkin se tietty paikka tuntuu tutulle ja luontevalle valinnalle.

Ja vaikka on miten kuuma, me kääriydymme peiton sisään nukkumaan. On turvallista nukahtaa, kun on jotain ympärillä. Kaikkein turvallisimmat unet saan riippumatossa pilviä tai tähtitaivasta katsellessa.  

Lukemattomat kerrat olen laulanut Siikjärvellä rippikoululaisten kanssa: ”Kulkuetta seuraan, joukkoon liitän askeleeni. Hämmästyn kun huomaan, iloiten tähän jään. Turvapaikkani linnani korkein, Sinun eteesi tulla näin saan…”. Ja muistuttanut nuoria leirin päätteeksi, että Jumala ei jää Siikjärvelle. Nyt kun rippikouluja on pari vuotta pidetty erilaisissa paikoissa, olen huomannut, että rippileiri muodostaa turvapaikan, ei seinät, joiden sisällä leiriä pidetään. Eikä Jumala jää rippileirille. Hän on mukana myös tavallisessa arjessa, vaikka sieltä hänet on vaikeampi huomata kuin rippileirin pyhien hetkien keskellä.

Me tarvitsemme turvaa. Kaipaamme jotain pyhää ja jotain pysyvyyttä. Kaipaamme jotain, mikä antaa merkityksen ja valonpisarat elämään. Ja kaipaamme jotain, johon voi palata. Kaipaamme huolenpitoa, ja peruskallion lujaa pohjaa, jolta ponnistaa elämän haasteisiin, ja jolle palata, kun kaikki järkkyy. 

Se turva on jokaisen ulottuvilla, mutta ei millään hinnalla ostettavissa. Levollisuus ja kaiken ymmärryksen ylittävä rauha on taivaan lahja, jota ei voi väkisin ottaa, mutta sen voi saada koska tahansa lahjaksi kaiken Luojalta.

Jeesus lupasi seuraajilleen: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. (Joh.14:27)

Lilli-Irmeli Hintsa
pappi