Valo voittaa pimeyden

Pyhäinpäivän kynttilät ovat ehkä jo sammuneet, kun me kiikutamme seuraavia kynttilöitä haudoille isänpäiväksi. Meille, juuri talviaikaan siirtyneille, kynttilöiden sytyttäminen tuo rutiineja, joissa olemme tärkeän äärellä. Pienikin valo loistaa kauas ja pienet valot yhdessä tuovat suunnattoman valomäärän, kirkkauden suorastaan.  Olemme arvokkaalla asialla, kun luomme valoa rakkaillemme.
Kynttilän vieminen haudalle on oikeastaan aika helppoa: vastaanottaja ei kommentoi eikä kysele ylimääräisiä. Toisin saattaa olla, jos sytytämme kynttilän elossa olevan iloksi tai lahjoitamme hänelle heijastimen tai muutoin koitamme tuoda valoa hänen elämäänsä. Yhtä kaikki valona oleminen ja vierellä kulkeminen ovat meidän tehtävämme sai siitä sitten palautetta tai ei. Sosiaalisen median myötä palautetta kovasti kaivataan ja odotetaan ja sen saamiseksi saatetaan etsiä entistä valovoimaisempia juttuja, yksinkertainen kynttilän liekki ei meinaa ehkä riittääkään. Jokainen palava kynttilä on kuitenkin viesti: valo voittaa pimeyden.

Pari päivää sitten sain ihastella vastasyntyneen tyytyväisyyttä äitinsä ja isänsä sylissä. Riitti, kun oli ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä. Isänsä sanoitti asian osuvasti.  “Ihmisen tekee onnelliseksi yksinkertaiset asiat.” Tilanne toi mieleeni myös juuri lukemani piispa Eero Huovisen haastattelun, jossa ansioitunut emerituspiispa sanoi: “Korkein arvonimi, minkä ihminen voi saada on vaarin arvonimi.” Siinä on isänpäivän saarnaa kerrakseen: pieni onkin suurta.
 

Risto Lindberg