Kotini ja seurakuntani

Lauloin lapsena seurakunnan lapsikuorossa. Sen nimestä pidettiin kilpailu ja ilokseni ehdotukseni voitti. Kuorosta tuli DoMiSo.
Palkintona oli lahjakortti kirjakauppaan. Mitä osti kymmenenvuotias tyttö lahjakortillaan? Ei kyniä, ei kiiltokuvia, vaan pienen koraalivirsikirjan. Siis sellaisen, jossa on nuotit. En yhtään ymmärrä miksi. En osannut soittaa nuoteista, enkä juuri laulaakaan.
Se on kuitenkin yhä minulla muistona siitä, että lapsikuoro, sen esiintymiset seurakunnan tilaisuuksissa ja tuo koraalivirsikirja, ovat ensimmäiset muistoni kotiseurakunnastani. Sain kotoa evääksi luontevan suhtautumisen Jumalaan ja kirkkoon. Isä sanoi, että asiat olivat ”Korkeemmas käres” ja kun tarvittiin vastausta elämää suurempiin kysymyksiin, isä saattoi puhua ”Ylhäisestä Isästä”. Emme juuri käyneet kirkossa, Jumala oli kai meille enemmän arkea kuin pyhää.
Tieni vei kuitenkin seurakunnan syliin rippikoulun jälkeen. Jumalan apureina siinä olivat hyvät ystävät ja erityisesti eräs, nyt jo harmaapartainen. Seurakunnan nuorisotyössä mukana oleminen ja vastuulliset tehtävät leirien isosena, olivat ja ovat yhä, hyvä paikka nuoren kasvaa. Pikkupappilan seinät kuulivat nuorten elämästä enemmän, kuin kotiväki konsanaan.
Tänne lapsuuteni seurakuntaan sitten monien vaiheiden jälkeen myös palasin ja lopulta se oli työpaikkani 34 vuotta.
Olen aina halunnut olla vierelläkulkija. Kädestä kiinni pitäjä, olkapää ja syli tarvittaessa.  Se lienee suorastaan Jumalan meille kaikille antama tehtävä. Jumalalla on vain meidän, tavallisten ihmisten kädet, jotka lohduttavat, hoitavat, pitävät huolta. Jumalalla on vain meidän jalkamme juoksemaan hyvän asialla. Tavallisten ihmisten tavalliset askeleet voivat olla valoa ja siunausta täynnä.
Kotiseurakunta on syli sinullekin. Someron savimailla seurakunta on aina ollut luonteva osa paikkakuntalaisten elämää. Ilman ihmisiä seurakunta on vain tyhjiä, kylmiä taloja, tuuleen katoavia lauluja ja kirkon seinistä kimpoilevia evankeliumin säkeitä. Jumala haluaa jokaiselle ihmisen kokoisen paikan lähellä toisia ja lähellä Jumalaa.
Pienelle tytölle lapsikuoro oli tärkeä ja turvallinen. Kaverit ja lempeästi joukkoa ohjanneet aikuiset. jättivät hyvät jäljet, joita halusin seurata.
Muutama vuosi sitten teimme Siikjärvellä nuorten kanssa leiriläisistä sydämen. Ihmisistä tehty sydän oli enemmän kuin hiekkaan piirretty sydän. Sellainen kotiseurakunnan on tarkoitus olla, ihmisistä koostuva joukko, joka on saanut rakkautta ja joka jakaa sitä sinne, missä oma arkikin on.
Tätä kirjoittaessani työpöytäni viereen hiipi pieni kerholainen. Tuli vain, halasi lämpimästi ja kauan. Lähti sitten yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin. Vai oliko se sittenkin pieni enkeli ?

Kirsi Härme