Kirjailija Helvi Hämäläinen (1907-1998), Somerniemen Härjänojan kylässäkin kesiään viettänyt, piti tärkeimpänä teoksenaan 1953 ilmestynyttä Kolmea eloonherätettyä. Kun haastattelin kirjailijaa tämän kotona Espoon Tapiolassa 1994, hän sanoi: ”Minä olen itse Maria. Teoksessa on koko elämän- ja maailmannäkemykseni.” Hän oli pahoillaan siitä, että romaani jäi hänen mielestään pimentoon, koska kustantaja ei mainostanut sitä tarpeeksi. Julkista ja arvovaltaista tunnustusta se kylläkin sai: teokselle myönnettiin sen ilmestymisvuonna valtion kirjallisuuspalkinto.
Kyse on Lasaruksen Maria-sisaresta, joka romaanissa lähtee kulkemaan Jeesuksen jalanjäljissä ja ottamaan selvää, mitä tapahtui tämän kuolleista herättämilleen henkilöille. Romaanin pohjatestinä on siis Uusi testamentti, mutta siellä tämä sisaruussuhde mainitaan vain Johanneksen evankeliumissa. Väitöskirjassani Armon tyhjiössä (SKS 1995) olen profiloinut 1950-luvun Jeesusta käsitteleviä romaaneja ja löytänyt viisi yhteistä peruspiirrettä: romaanityypin pohjana ovat Uuden testamentin kertomukset, päähenkilönä tai kertojana on joku kertomusten marginaalihahmoista, rakenne on usein katkelmallinen, mutta romaani täydentää Uuden testamentin kertomusten antamaa informaatiota, romaani radikalisoi Uuden testamentin henkilöasetelmia eikä se anna uskon- tai pelastusvarmuutta, enintään toiveen tai mahdollisuuden.
Kolmen eloonherätetyn syntyyn vaikutti Helvi Hämäläisen mukaan ennen kaikkea sota ja sen aiheuttama kuoleman jokapäiväisyys ja umpimähkäisyys: ”Siis oli ratkaisematonta se että tämä sai elää ja tuon täytyi kuolla.” Romaanin alkupuoliskolla kuolleista herätettyjä nimetään tarkalleen pohjatekstin mukaan: Lasarus, Nainin lesken poika ja Jairuksen tytär. Kun Maria tapaa kaksi viimeksi mainittua ensimmäisen kerran, nimet tarkentuvat Esaiaksi ja Esteriksi.Kuoleman valtakunnasta palannut Lasarus kuvataan väsyneeksi ja vähäpuheiseksi, fyysisesti eläväksi mutta sisäisesti kuolleeksi. Sama stereotypia on tuttu myös Pär Lagerkvistin Barabbaasta (1950) ja Niko Kazantzakisin Viimeisestä kiusauksesta (1952, ja se toistuu vielä Mika Waltarin Valtakunnan salaisuudessa (1959).. Uudesta elämästä iloitseminen jää aluksi muiden tehtäväksi. Lasarus on kuitenkin eloonherätetyistä ainoa, jonka toista kuolemaa ei kuvata.Pöyhkeä Esaias, lammaspaimen, nauttii huomion kohteena olemisesta ja kuuluisuudesta: ”---minä olen Esaias, se eloonherätetty, kuuluisa mies nuoruudestani huolimatta”. Kopea Ester puolestaan kieltää ihmeen ja saa Marian pohtimaan, miksi Opettaja herätti henkiin kieltäjänsä. Vähitellen hän tajuaa, että näin Opettaja antoi tälle tämän käänteisen mahdollisuuden, mikä merkitsee armon korkeinta astetta. Esaias kuolee toisen kerran kasvaimeen ja saa osakseen pilkkaa: ”Hän oli niin kuin puutarhapenkki.” Ester surmaa itsensä ja kieltää näin Opettajalta saamansa elämänlahjan toiseen kertaa.Esaiaksen merkitys painottuu teoksen lopussa, jossa Maria kuulee Sakeuksen, lammaslaumojen omistajan, kutsuvan kerskailevaa ja heiveröistä Esaiasta hyväksi paimeneksi. ”Ja Mariasta tuntui että Nainin lesken poika oli viattomaan kohtaloonsa, jonka hän oli suorittanut eloonheräämisensä jälkeen eläen kedolla hyvänä paimenena, piirtänyt kalanmerkin, niin kuin Juuda Lasaruksen talon seinään. Puhtaana hänen elämänsä yllä hohti kalan merkki.” Ihmettä ei voi selittää järjellä. Kaikkein rujoimmassakin ihmisessä, ja juuri siksi, on häivähdys pyhyyttä.
Eija Komu
Jumalan pikku kulkuri